Stressistä vapaaksi:

Käyrät urbaanihemmon, Aleksander Hubbin, 34, elämässä olivat kääntyneet nousuun.

Valitettavasti vain eivät pörssikurssien käyrät, vaan stressikäyrä, v-käyrä, verenpaine ja sokeriarvot. Väsymystä, unettomuutta, ärtyneisyyttä, riitelynhalua, ahdistusta, keskittymisen heikkoutta, jatkuvaa kutinaa, vatsakipuja, mässäilyhimoa ja kaikenlaista haluttomuutta.

Hän ei enää ollut se iloinen ja kaikkien rakastama ja itseään palvova säteilevä Aleksander, vaan vastenmielinen äkäpussi.

Käyrä lähestyi uhkaavasti työuupumusta. Onneksi juuri ennen katkeamispistettä hän sai pelastuksen. Työterveyslääkärin suosituksesta vaimo passitti hänet pakkohoitoon kahdeksi viikoksi Kinnulan stressivapaalle vyöhykkeelle.

Lähetteessä luki: potilaalle kännykkä ilman datayhteyksiä, ei kannettavaa tietokonetta, ei tulosraportteja, ei etäpalavereita, ei ibuprofeniinia, ei kofeiinitabletteja eikä kuntosalikorttia. Vain linnunlaulua, laineen liplatusta, laiturinnokkaa, hiljaisuutta ja joutavaa puuhastelua, kuten kivien latomista päällekkäin.

Tyhjä oli ystävämme Aleksander Hubbin katse, kun hänet kuljetettiin määränpäähänsä Saarenkylälle. Hän oli menossa kuin keskitysleirille. Ei, ei, minä kuolen sinne sivistyksen tuolla puolella! Pörssikurssit romahtavat ilman minua! hän huokaisi – ja nyyhkytti.  >> Viitasaaren seutu kesälehti

Vaan ei kuollut, selätti stressin. Hiljaisuus-resepti  ja passiviteetti-pilleri auttoivat. Kivien latomisesta hän sai voimaa ja energiaa. Hänestä tuli aivan uusi Aleksander, Aleksander Hubb 2.0.

Mainio mies, rauhallinen, huolehtiva aviomies ja isä, itsensä taka-alalle jättävä seuramies, kannustava ja myönteinen työkaveri ja esimerkillinen meklari.

Ihme oli tapahtunut. Stressivapaan vyöhykkeen® ihme. Saimme luvan julkaista otteita hänen terapiapäiväkirjastaan.

 

Rakas päiväkirja!

Päivä 1

Täällä minä makaan sängyssä jumalanseläntakana ja tuijotan kattoon. Lasken paneleita ja kaipaan tietokonetta. Minua oksettaa, vapisuttaa ja ahdistaa. Miksi minut tuotiin tänne, minä haluan Mannerheimintielle. Täällä ryven yltä päältä raittiissa ilmassa. Minä tarvitsen päivittäisen pienhiukkasannokseni !

Päivä 2

Parempi päivä. Uskalsin katsoa ikkunasta ulos. Siellä paistoi aurinko ja järvi oli tyyni. Menin laiturille istumaan ja katsoin vastarannalle. Tuijotin monta tuntia. Tuntui kuin joku olisi raksuttanut, ehkä se oli kovalevy päässäni, joka oli alkanut tyhjentyä. Illalla huomasin oudon jutun. En enää hamuillut taskustani kännykkää enkä ajatellut hakea pörssinoteerauksia läppärillä. Perin merkillistä. Olenkohan minä sairastumassa?

Päivä 3

Menin luontopolulle läheiseen metsään.  Uskomatonta, että minä tein sen! En ottanut aikaa, en mitannut sykettä, en keskivauhtia, keskisykettä enkä varsinkaan kalorinkulutusta. Minä kuuntelin ja katselin luontoa. Käki kukkui ja minä kukuin takaisin. Hilpeää.

Päivä 4

Melkoinen kiviröykkiö, sanovat sitä pirunpelloksi. Luin esitteen kivi-fensgshuista. Siinä asetellaan kiviä päällekkäin ja koetetaan saada pysymään ne kaatumatta. Pah, pöljäilyä. Loikin siellä kivikossa kiveltä kivelle, olin kuin pieni lapsi enkä edes katsonut taakseni, että näkikö kukaan! Olin jotenkin vapautumassa. Keräsin pieniä kiviä ja kasasin niistä patsaan. Sehän olikin rentouttavaa. Yksi kivi tosin tipahti varpailleni, mutta nou hätä, nou ambulance. Tein 23 sellaista patsasta. Minulla on taipumus innostua, yhm!. Harmittaa, etten saa siirreltyä noita isoja lohkareita. No, tilasin jo kaivinkoneen huomiseksi, huomenna täällä on maisema kuin Pääsiäissaarilla. Nam! Puuhakas olo, tuntuu hyvältä.

Päivä 5

Tänään lämmitin kylpytynnyrin. Veljet, mahtava vehje! Kuutio vettä ja pökköä pesään pariksi tunniksi. Sitten mies sinne 37-asteiseen veteen lillumaan. Ajatukset ovat pehmeää hattaraa, kun silmä katsoo sumuisena horisonttiin. Nautintoa! Iso mies siinä pehmentyy kuin peruna kattialassa, varsinkin kun pöhlöyksissään lisää vielä uunillisen puita lämmittämään vettä. Nyt tiedän, miltä ihmissyöjien ruuasta ja ravuista tuntuu. Mutta nukuinpa yöllä hyvin.

Päivä 6

Naapurimökiltä ilmestyi hupaisa ja seurallinen remmi. Kysyivät, että haluanko pelata vespalloa. Vespalloa! OMG, olen aina halunnut pelata vespalloa, mitä se ikinä onkaan! Heiteltiin vesitäytteisiä palloja pitkin rantamaisemia petankin säännöillä. Hitsi miten se koukutti! Olin juuri voittamassa, palloni oli lähinnä snadia. Kolme pistettä ja hurraa oli tulossa. Sitten se huivipäinen mummo viskasi pallonsa silmät kiinni, poksautti minun pallon kauas ja vei ne kolme pistettä. Minun pisteeni! Ja nauroi päälle. Ilkeä mummo! Minua sapetti niin, että hakkasin päätäni puuhun. Aleksi, tämähän on vain peliä, kjähä-hä-hää, sinä voit voittaa seuraavan pelin, kjä-hä-hää! Sepäs ”lohdutti” mutta illalla unohdin koko jutun. Uskomatonta, sillä ennen olisin purkanut mieltäni sosiaalisessa mediassa ja manannut kaikki mummot sinne alimpaan kerrokseen.

Päivä 7

Aamulla auto vei minut keskelle erämaata, keskelle ei-mitään. Ei edes kännykän kenttää. Apua, varma kuolema! Luulin, että minut jätetään selviytymään luonnossa puukon, teltan ja tulitikkujen kanssa, mutta mitä vielä. Viiden tähden mökki ja kaikki mukavuudet. Minulle sanottiin, että olin tullut hiljaiselle alueelle, täällä  ei muita ääniä kuulu kuin haavan lehtien havinaa ja puron solinaa. Ja ehkä susien ulvontaa, karhujen karjuntaa ja korppien raakuntaa. Ehkä vain vitsi, mutta menin heti sisälle ja vedin peiton korville. Pelkäsin.

Päivä 8

Yöllä tuskin nukuin silmäntäyttä. Kuulin vain hiljaisuutta. Olin tulla hulluksi! Sitten aloin kuulla ääniä. Ihan kuin joku olisi hiippaillut ulkona, pikemminkin jolkottanut. Susi! Se on täällä, tunnen sen! Kohta se puhkuu ja puhaltaa ulko-oven ihan niin kuin niiltä pieniltä porsailta ja panee minut pataan. Uuuu-uuuuu! Ulvontaa! Mutta se olinkin minä joka ulvoin kauhusta ja varmasti kuului Kinnulaan asti. Aamu valkeni eikä siellä mitään sutta ollut. Minä olin selvinnyt voittajana tästä seikkailusta 🙂 hymiö.

Päivä 9

Arvaa mitä! Näin luontopolulla kotkan liitelevän korkealla. Siipien väli ainakin kaksi metriä. Voi miten voimakas näky se oli, sama tunne kuin olisin nähnyt Ferrarin! Ja vielä parempaa: käppäilin ja näin edessäni jotain tummaa ja kuulin ähinää. Olin ihan varma, että se on karhu. Mutta se olikin ahma, joka oli kiivennyt puuhun. Siellä se leikki kuin minä lapsena. Ei näitä tarinoita kukaan usko, mutta mitä väliä. Ei minun näitä tarvitse someen jakaa, tämä ei ole tottakaan!

Päivä 10

Tuntuu, että terapia alkaa tehota. Ei vapinaa, ei kutinaa, ei koske vatsaan. Puuhasin kaikenlaista pientä, tein lapuja ja uitin kaarnalaivoja joessa. Osa niistä ui pitkälle, osa upposi kuin Nokia pörssissä silloin aikanaan. Sana pörssi! Sanoin sen ääneen eikä enää tuntunut ahdistavalta. Hyvä merkki. Saunoin ja uin joessa. Vesi oli kylmää, mutta voi pojat että se virkisti. Olinpa minä hyvällä tuulella!

Päivä 11

Tuli joku sakki käymään, vertaistukiryhmä. Niillä oli kumisaappaat ja verkkarit jalassa. Kuinka maalaista ja kuinka ihanaa. Kassissa oli makkaraa mutta ei kossua. Hyvä niin, stressiryypyt oli kielletty. Ennen otin nukkumaan mennessä neljä paukkua, että sain unta. Täällä en ole tarvinnut. Mutta makkaraa teki mieli. Ja nokipannukahvia. Tuijotin tulta ja kuuntelin hauskoja juttuja. Kimppakivaa sanan siveellisessä merkityksessä!

Päivä 12’

Kunpa tämä ei koskaan loppuisi. Minä hyppelin iloisena kuin pikkuprinsessa metsässä ja mieleni oli runollinen. Katsoin kuusen oksaa ja haistelin sitä. Olen niin herkkä, ihan kuin kuusen kerkkä! Tätä menoa Ruuneperi jää toiseksi. Aleksander, mitä sinulle oikein tapahtuu!

Päivä 13

Oi kuule sinä metsänhenki, sinä taivaallinen Tapio, mahtava maaemo, uhmakas ukkosenjumala Ukko, ihastuttava Ilmatar, sinä pelottava peikko, tunteellinen Tuuletar, antava Ahti ja vuodattava Vetehinen! On aika kiittää tästä rauhasta, näistä ihanista ja opettavaisista hetkistä, joita olen saanut viettää kanssanne. Minä Aleksander entinen Suuri olen nyt Aleksander Nöyrä. Me emme ota, meille annetaan, me emme vaadi, me saamme, me emme ahnehdi, me tyydymme. Me emme ole yksi, me olemme yhtä. Ei ole minun, on meidän. Maa, vesi, ilma ja tuli, ne eivät ole minun, eivät sinun, ei heidän, ei kenenkään, vaan esi-isiemme henkien. Minusta on tullut intiaani. Ugh, olen puhunut.

Päivä 14

Pakkaan laukkuni ja kaikki on enää lähtöitkuja vailla. Huolet ja murheet on heitetty tuonne järven pohjaan kuin Talvi-Erkin kahleet! Kyllä elämä on ihanaa. Pörssikurssit, here I come!

Teksti: Esa Kilponen
Viitasaaren Seutu Kesälehti Kesäseutu